LUVUT:
1. Ensimmäinen päivä
2. Tunnustus
3. Hurmuri
4. Treffit
5. Hankaluuksia
6. Rakas

1. ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

Se oli kuin unta. Istuin laiturilla ihastukseni kanssa, ja hän kertoi kuinka paljon hän välitti minusta. Hän kumartui lähemmäksi minua suudellakseen. Suljin silmäni. Yhtäkkiä hän päättikin roiskuttaa päälleni vettä. Avasin silmäni ja näin pikkusiskoni omahyväisen virnistyksen hänen kasvoillaan. Ai, se siis olikin vain unta. Sitten silmäni suuntautuivat hänen käteensä.
- Vesipyssy? kysyin vihaisena, mutta rauhallisena.
- Kello on seitsemän ja äiti käski herättää sinut, Marie sanoi.
- Silti - vesipyssy? kysyin vihaisempana.
- Ajattelin ensiksi herättää sinut kutittamalla jalkapohjasta, mutta se olisi ollut vain mukavaa... Marie vastasi.
- Ulos täältä! huudahdin.

Istuin ruokapöytään, ja äiti ojensi minulle lautasellisen muroja. Aloin konemaisesti laittamaan niitä suuhuni.
- Maitoa? äiti kysyi hieman huvittuneena. Räpyttelin silmiäni.
- Kyllä kiitos, sanoin nopeasti, yhä ajatuksissani. Äiti kaatoi maitoa murojeni sekaan ja näytti mietteliäältä. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen.
- Claire, tiedän että et haluaisi, mutta voisitko hakea Marien hänen koulustaan sinun koulusi jälkeen? äiti kysyi anelevasti.
- Hän ei vielä osaa reittiä, ja ala-aste on muutaman kilometrin päässä, hän selitti. Tuijotin pöydän pintaa ja purin alahuultani kiukkuisena.
- Okei, sanoin lopulta.
- Kiitos. Toivottavasti saat uusia ystäviä koulussa. Tiedän että koulun vaihto oli sinulle epämieluista, äiti sanoi. "Epämieluinen" ei kuvaa tuntemuksiani tarpeeksi. Kaikki ystäväni jäivät entiseen kouluuni, ja nyt olen 250 kilometrin päässä heistä.

Syötyäni tiskasin astiani ja vedin valkoiset, piikkikärkiset ballerinat jalkaani. Otin olkalaukkuni, ja survoin mustan nahkatakkini sinne. Lähdin pyöräilemään kouluun päin. Äiti oli näyttänyt minulle reitin edellisenä päivänä. Minua ahdistaa jo valmiiksi tämä päivä. Ensimmäinen yhdeksännen luokan koulupäivä, ja tunnen itseni friikiksi. Mitä jos he eivät pidäkään minusta?

Saavuin koululle, ja lukitsin pyöräni. Kävelin koulun ovista sisään, ja ihmeekseni kukaan ei edes vilkaissut minua. Mutta sehän oli vain hyvä asia, eikö? Löysin samassa luokan, ja istuin luokan perimmäiselle paikalle. Opettaja oli jo luokassa, järjesti papereita.
- Hei, Claire, hän sanoi ja hymyili lempeästi. Huomasin, että muutkin tuijottivat minua. Voi hitsi.
- Mitä jos esittelisit itsesi meille, hän sanoi.
- Eh, hei, olen Claire Fenty... Muutin tänne lähistölle viikko sitten, sopersin punaisena.
- Hei Claire, luokkatoverit sanoivat laiskasti lähes täydellisessä kuorossa.

Silmääni pisti yksi tyttö. Hän oli niin kaunis, että häntä katsominen melkein sattui. Hänellä oli hyvin vaaleat, pitkät hiukset, hieman lainehtivat. Hänellä oli pitkät mustat ripset, ja melkein nudet huulet. Hän katsoi kulmat kurtussa jotakin poikaa. Silmäni suuntasivat häneen. Hän oli komea kuin mikä, ei ihme että tyttö tuijotti häntä. Hetken poikaa katseltuani, huomasin että hänkin tuijotti minua. Hänellä oli vaalean ruskeat hiukset ja suklaasilmät.
- Päätit sitten pukeutua pelleksi ensimmäisenä päivänä? poika kiusoitteli. Mitä vikaa vaatteissani on? Vilkaisin itseäni, tumman sinisiä farkkujani, valkoista toppiani ja mustaa huppariani. Ihan normaalit vaatteet mielestäni. Käänsin pääni, ja katsahdin tyttöön. Hän katsoi minuun, hyvin murhaavasti. Miksi hän vihaa minua yhtäkkiä? Jos katse voisi tappaa, olisin jo luhistunut lattialle kuolleena. Tällä kertaa loin katseeni maahan, etten vain katsoisi ketään ketä ei pitäisi.

Ruokatunnilla menin istumaan tyhjään pöytään, mutta eräät tytöt luokallani istuivat seuraani.
- Hei, he sanoivat.
- Olen Jessika, sano vain Jess, yksi heistä sanoi. Hänellä oli vaaleanruskeat hiukset, jotka oli poninhännällä.
- Minä taasin olen Vanessa, eräs, tytöistä sanoi. Hän näytti latinolaiselta, ja hänellä oli suuret ruskeat silmät ja todella pitkät, tummanruskeat, melkein mustat hiukset.
- Hei, sanoin hiljaa.
- Ja tässä on Miranda, Vanessa sanoi, ja kun katsoin Mirandaan, huomasin hänen olevan se sama, lumoavan kaunis tyttö joka oli katsellut sitä poikaa viime tunnilla.
- Hei vain, hän sanoi närkästyneenä, katsomatta edes minuun päin.
- Mistä tulet? Jessika kysyi.
- Jyväskylästä, sanoin ja haukkasin palan leivästäni.
- Miksi muutitte Helsinkiin? hän jatkoi.
- Äiti sai paremman työpaikan, selitin, ja jatkoin syömistä.
- Haluatko hengata meidän kanssa koulun jälkeen? Jessika kysyi.
- Minulla on paljon tekemistä, pitäisi... aloitin, ja mietin mikä olisi hyvä tekosyy. Jessika näytti hieman pettyneeltä.
- Minun pitää hakea pikkusiskoni, sanoin kiireesti, kun muistin sen.
- Ai, hän sanoi. Hän taivutteli minut kuitenkin mukaan ensi kerraksi.

2. TUNNUSTUS

Heitin koululaukkuni maahan ja kävelin jääkaapille, ja laitoin eilistä jauhelihakeittoa mikroon lämpenemään.
- Minullekin, Marie sanoi ja hymyili. Pyöräytin silmiäni, ja laitoin toisenkin lautasellisen.
- Tuletko hakemaan minua huomennakin? hän kysyi, ja istahti pöydän ääreen. Hän katseli minua kun seisoin mikron vieressä.
- En, sanoin.
- Miksi et?
- Koska osaat jo reitin.
- Enkä osaa, Marie vikisi. Tungin lautasellisen jauhelihakeittoa hänen nenänsä alle.

Vein oman annokseni omaan huoneeseeni ja istahdin tietokoneelle. Kirjauduin IRC-galleriaan, ja huomasin, että olin saanut kommenttia. Outoa, yleensä kukaan ei vaivaudu kirjoittamaan minulle. "Kuinka ruma ihminen voi olla?". Luin sen kolme kertaa, enkä vieläkään uskonut silmiäni. Miksi joku jaksaisi haukkua minua? Kävin katsomassa kommentoijan kuvat, ja huomasin hänen olevan tuttu jostakin.
- Ahaa, sanoin itsekseni kun tajusin sen olevan sama poika, joka oli aamulla kiusoitellut minua vaatteistani. Aloitin kirjoittamaan hänelle purevaa kommenttia takaisin, mutta pääni löi tyhjää. "En tiedä, kauneushan on katsojan silmässä", kirjoitin, kun en muutakaan keksinyt. Aloitin kamppailemaan matematiikan läksyjen parissa.

Kävelin fysiikan tunnille hieman huonolla mielellä, koska tiesin näkeväni sen inhottavan pojan. Kaiken lisäksi opettaja ohjasi minut istumaan hänen taakseen. Syvään huokaisten tiputin painavan koululaukkuni pöydälle, ja istahdin tuolille. Edessäni istuva poika kääntyi minuun.
- Mahtavaa, poika sanoi sarkastisesti. Sisälläni leimahti vihan liekki.
- Mitä tarkalleen ottaen olen tehnyt sinulle? kysyin äkkiä, ja heti kaduin sanaryöppyäni.
- Mitä? poika kysyi ihmeissään, hieman vihaisena, ihan kuin ei olisi uskonut korviaan. Päätin pitää naamani peruslukemilla, ja jatkaa keskustelua, vaikka minun olisi tehnyt mieli juosta kirkuen luokasta ulos.
- Luulenpa että kuulit, tuhahdin, ja odotin kärsimättömästi hänen vastaustaan. Poika näytti mietteliäältä, ja hitaasti kääntyi takaisin eteenpäin. Aloin hermostuneena kaivaa fysiikan kirjoja laukustani, kun poika kääntyi ja katsoi minuun hitaasti.
- Olenko antanut kuvan, että minulla on jotakin sinua vastaan? hän kysyi. Katsoin häntä kuin t'yperystä.
- Kyllä... sanoin hitaasti.
- Ai, hän sanoi ja rupesi hymyilemään.
- Ehkä minulla sitten on, jotenkin alitajunnassa, hän naurahti. Minua ei naurattanut yhtään. Hän vaikuttaa yhtä tyhmältä kuin... Paris Hilton.
- Miksi punastut aina kun joku puhuu sinulle? hän kysyi hetken päästä vakavana. Kuulinko oikein?
- Mitä tarkoitat? kysyin ihmeissäni. Hän toisti sanansa, mutta tällä kertaa hän painoitti jokaista sanaa. Hän varmaan piti minua id'ioottina. Ei se mitään, ainakin on tuntemukset molemminpuoleiset.
- En tiedä, en ole huomannut.
- Claire ja Will! opettaja rääkäisi.
- Molemmat luokan ulkopuolelle. Nyt, hän komensi. Ei, ei, ei...

Istuimme hiljaa käytävän pitkällä penkillä, ja hän oli tullut aivan viereeni.
- Anteeksi jos olen loukannut sinua, Will sanoi hiljaa, katsoen seinään. Havahduin ajatuksistani, ja katsoin häntä silmät pyöreänä kuin lautaset. En tiennyt mitä vastata, joten olimme täydessä hiljaisuudessa kymmenen minuuttia.
- Olen vain hämmentynyt, sanoin lopulta.
- Häh? Will sanoi, ja näytti siltä kuin olisin yrittänyt selittää hänelle miten maailmankaikkeus on syntynyt.
- Sinä haukuit minua.
- Tiedän... En vain tiedä miten käyttätyä kun... hän jätti lauseen kesken. Kun mitä? Odottelin kärsimättömästi vastausta.
- ...Kun näen maailman kauneimman ihmisen, hän lopulta sanoi. Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt. Miten on mahdollista, että tuo, ilkeä poika tuntisi mitään vetoa minuun?
- Sano jotain, hän sanoi varovasti.
- Hei, sanoin ajattelematta, ja Will naurahti.
- Hei hei, hän tervehti. Itseänikin hieman nauratti, mutta koko tilanne oli aivan liian omituinen, että voisin edes hymyillä.
- En sano, että sinun pitäisi pitää minusta, tai mitään, ymmärrän täysin, jos vihaat minua enemmän kuin mitään, hän selitti.
- Ei, en minä sinua vihaa, keskeytin hänet. Hän jäi odottamaan.
- En vain... en tiedä, sanoin.

3. HURMURI

Kävelin ruokalasta naulakoille, näin jotain aivan ihanaa. Komeimman pojan, jota en ollut edes unelmissani voinut nähdä. Hänellä oli tummanruskeat lyhyet hiukset, lihaksikas vartalo ja harmaanvihertävät suuret silmät. Nuo upeat silmät harhautuivat katsomaan minuun, ja hänen täydelliset huulet kaartuivat hymyyn. Hän heilautti minulle kättä, ja käveli luokseni sanomatta sanaakaan. Tuijotin häntä kuin typerys, ja räpyttelin ripsiäni hermostuneena.
- Hei, sain sanotuksi.
- Hei kaunokainen, hän sanoi.
- Puhutko minulle? kysyin ja räpyttelin ripsiäni yhä nopeammin.
- Miltä vaikuttaa? hän kysyi hymyillen.
- Unelta, vastasin ajattelemattomasti.
- Tai siis, minua vähän pyörryttää, joten... keksin nopeasti. Totta se kuitenkin oli, minua todellakin pyörrytti, ja paljon.
- Toivottavasti et pyörry, se olisi harmillista, hän sanoi. Hymähdin ja katselin hänen silmiään epäuskoisena. Kuinka joku voi näyttää noin upealta?
- Liikunnantuntini alkaa, näkyillään, hän sanoi ja iski silmää. Jäin tuijottamaan häntä, ja hän kääntyi katsomaan vielä taaksepäin. Hän näytti ilahtuneelta, kun huomasi, etten ollut liikahtanut senttiäkään.

Kävelin katkonaisesti biologian tunnille, ja mietin, olinko kuvitellut kaiken. Kukaan ei ole ikinä sanonut minua kauniiksi. Ja nyt tuo jumalainen poika näytti kiinnostuneelta.

- Onko kaikki hyvin? Jessika kysyi, kun istahdin hänen viereensä.
- Todellakin, sanoin ja hymähdin. Hän näytti uteliaalta. En kuitenkaan missään nimessä rupeaisi selittämään hänelle äsken tapahtunutta. Hän näytti levottomalta, odotti varmaan minulta vastausta.
- Olen hyvä biologiassa, hymyilin hänelle.
- Aijaa, hän sanoi hiukan pettyneenä. Hän kai odotti, että kertoisin jotain jännittävempää.
- Tiedätkö, erään pojan nimen täältä koulusta... Hänellä on lyhyet ruskeat hiukset, vihertävät silmät, ja hän on melko lihaksikas, kysyin.
- Ja todella upea? Jessika kysyi nauraen.
- No... joo, sanoin hieman nolona.
- Hän on Justin, aivan upea, eikö? Jessika hihitti. Nyökkäilin, ja yritin keskittyä biologian tehtäviin.
- Miksi kysyt? Jessika kysyi hetken päästä. Näytin kysyvältä, joten hän selvensi asiaa.
- Justinista, hän tarkensi.
- En minä tiedä. Tuli vain mieleen, sanoin hiljaa.

Heitin laukkuni maahan, ja löhähdin sohvalle. En millään jaksa olla kotona. Aloin unelmoimaan Justinista. Kuvittelin mitä hän sanoisi minulle seuraavana päivänä. Lopulta unelmoin jo meidän häistä, kunnes siskoni tuli luokseni.
- Claire, hän sanoi.
- No mitä? kysyin ärtyneenä, olihan hän sentään keskeyttänyt vihkimisemme.
- Monelta äiti tulee kotiin? hän kysyi. Huokaisin äänekkäästi, ja mietin hetken.
- Soita hänelle.
- Ei vastaa.
- No mistä ihmeestä minun pitäisi tietää? kysyin. Marie lähti huoneeseensa, ja minä yritin keskittyä unelmiini, mutta ei siitä enää mitään tullut.

Avasin vaatekaappini, ja yritin etsiä mahdollisimman upeaa asua. Huomasin kuitenkin, että minulla on vain tylsiä ja normaaleja vaatteita, joilla en häikäise ketään.

Vihdoinkin aamu koitti, ja astelin koulun ovesta sisään. Katselin ympärilleni, yritin löytää Justinia, turhaan.
- Hei Claire, kuulin takaani. Käännyin, ja näin Willin hymyilemässä.
- Hei, sanoin ja jatkoin matkaa. Kuulin kuinka hän kiihdytti vauhtiaan, ja käveli vieressäni.
- Onko jotain vikana? hän kysyi huolestuneena.
- Ei, sanoin, mutta ääneni oli epävarma. Will näytti kummastuneelta.
- Ajattelin, että haluaisitko lähteä kanssani leffaan tänä iltana? hän kysyi kuitenkin toiveikkaana.
- Enpä tiedä, vastasin, ja yritin olla kuulostamatta tylyltä. Will odotti, ja tiesin, että minun on vastattava jotain.
- Kai minä voisin, sanoin lopulta. Hänen ilmeensä kirkastui, ja hänen hampaansa välkkyivät, kun hän hymyili.
- Minkä leffan haluaisit nähdä? hän kysyi.
- En tiedä... sanoin hiljaa.
- Kävisikö Prom Night?
- Kai se käy, sanoin, vaikka en edes tiennyt koko leffaa.
- Hienoa. Tulen hakemaan sinua kello kahdeksan. Tässä on vielä numeroni.
- Okei, sanoin ja otin lapun. Kiiruhdin kaapilleni. Tungin laukkuni kaappiin, ja otin matematiikan kirjan mukaani. Yhtäkkiä tunsin kuinka jonkun käsi kosketti olkapäätäni. Käännyin säikähtäen, mutta enemmän säikähdin, kun huomasin, että hän oli Justin.
- Hei, hän sanoi, ja nyökkäsin hänelle tervehdykseksi.
- Matikan tunnille menossa? Näytin kirjaani, joka oli siis myöntävä vastaus.
- Mykkäkö sinusta on tullut? hän nauroi. Pudistin päätäni, koska en saanut sanaa suustani.
- Selvä, Justin sanoi, ja lähti huvittuneena pois. Miksi minun piti taas käyttäytyä kuin mikäkin idi'ootti?

Vihdoinkin kun ruokatunti koitti, lähdin syömään, ja istuin tyhjään pöytään. Huomasin Justinin ruokajonossa, ja pian hän istahti viereeni.
- Lähdetkö illalliselle tänään? hän kysyi. Minulla meni lihapulla väärään kurkkuun, ja aloin yskiä vimmatusti. Silmäkulmastani näin, että Justin näytti huolestuneelta. Vihdoinkin kun sain yskimiseni yskittyä, katsoin häntä silmiin, ja yritin pitää ääneni vakaana.
- Se olisi hyvin mukavaa.
- Hienoa. Tulen hakemaan sinut kello seitsemän? hän kysyi. Nyökkäilin vastaukseksi.
- Voi ei, hän sanoi surullisen näköisenä.
- Mitä? kysyin kauhistuneena. Oliko minulla jäänyt meikit laittamatta, hiukset kampaamatta, vai mikä?
- Huh. Luulin jo, että menetit taas äänesi, hän sanoi leikitellen.
- En sentään, naurahdin.
- Pidän äänestäsi, hän sanoi hieman vakavempana, mutta silti hymyillen. Punastuin, enkä meinannut keksiä mitään sanottavaa.
- Kuulisitpa kun laulan, sanoin vilkuillen kattoon. Hän näytti olevan ihmeissään.
- Olen todella surkea.
- Se ei ole mahdollista, hän sanoi.
- Kuulisitpa vain.
- Laula.
- En todellakaan.
- Miksi et?
- En halua, että kuuroudut, selitin, enkä tietenkään rupeaisi rääkymään tässä sadan ihmisen keskellä.
- Jos et laula suoraan korvaani, en usko että se on mahdollista. Toisaalta, ottaisin sen riskin, Justin sanoi. Hymyilin hänelle, ja hän hymyili takaisin. Samassa minulla tuli mieleen eiliset unelmat häistämme, ja minua rupesi naurattaa. Se tuntui nyt niin typerältä. Vaikka jos hän jostain syystä polvistuisi eteeni ja pyytäisi minua hänen vaimokseen, vastaukseni olisi luultavasti myöntävä.
- Mitä? hän kysyi ihmeissään.
- Ei mitään... Se on ihan tyhmä juttu, sanoin kiireisesti. Justin nyökkäsi hitaasti, ja rupesi hotkimaan annostaan.
- Onko sinulla kiire jonnekin? kysyin.
- Ei, hän sanoi.
- Pikemminkin hirveä kiire, hän jatkoi.
- Minne?
- Tuntimme alkaa poikkeuksellisesti aikaisemmin, hän sanoi, ja samassa heilautti minulle kättään ja asteli ulos ruokalasta. Jäin tuijottamaan hänen peräänsä, ja lähdin itsekin, vaikka en ollut ehtinyt syödä.

Vaihdoin liikuntavaatteita pukuhuoneessa, ja Jessika tepasteli viereeni.
- Mitä sinä Justinin kanssa puhuit? hän kysyi uteliaana.
- En mitään erikoista. Hän pyysi minut illalliselle, sanoin kuin ohi mennen. Hänen suunsa loksahti auki.
- Justin pyysi sinut illalliselle?! hän lähes kiljui. Muutkin tytöt kääntyivät katsomaan, ja puolella heistä oli myös suu loksahtanut auki.
- Joo, sanoin hiljaa.
- Vau, Jessika sanoi.
- Vau! hän toisti.
- Niinpä, nyökyttelin, ja karkasin liikunta saliin.

Will juoksi luokseni.
- Leffa alkaa sitten yhdeksältä, hän vinkkasi. Voi hitsi. Unohdin aivan treffini Willin kanssa. Voiko niitä treffeiksi sanoa? Ehtisinkö illastaa Justinin kanssa tunnin, ja palata kotiin Willin vuoksi? Päädyin tulokeen, ettei muita vaihtoehtoja ollut. En todellakaan halunnut perua iltaa Justinin kanssa, mutta en toisaalta myöskään Willin kanssa.
- Selvä, sanoin.

Aloitimme pelaamaan koripalloa, tytöt vastaan pojat. Pojat voittivat viisi kertaa, tytöt vain kerran. Toisaalta, kun minä olin samassa joukkueessa, ei pelaajilla ole suuria mahdollisuuksia voittaa.

4. TREFFIT

Kotona otin kylmän suihkun, ja meikkasin huolellisesti. Kiharsin hiuksiani hieman, ja laitoin piikkikärkiset mustat korkokengät. Istuin sohvalla, ja odotin kärsimättömästi Justinia. Kello oli viittä vailla, kun ovi kello soi. Kiiruhdin avaamaan.
- Hei vain, sanoin ja halasin häntä automaattisesti ja suljin silmäni hetkeksi. Tunsin, kuinka Justin antoi poskelleni hellän suukon. Mieleni teki suudella häntä, mutta se olisi luultavasti ollut liian aikaista.
- Mennään, hän sanoi, ja otti minua kädestä.
Istuin etupenkille hänen tummansiniseen mersuunsa, jossa oli sisällä mustat, nahkaiset penkit.
- Minkä ikäinen olet? kysyin.
- 16, hän sanoi hieman nolona. Eli vuoden vanhempi kuin minä.
- Ja sinulla on auto? kysyin ihmeissäni.
- Tämä on isäni, mutta lainaan tätä joskus.
- Onko sinulla edes ajokorttia?
- Ei, mutta olen osannut ajaa autoa jo muutaman vuoden. Sitäpaitsi Amerikassa ajokortin saa minun ikäisenä, hän selitti. Nyökkäsin hitaasti, ja jostain syystä minua alkoi hieman pelottaa hänen kyydissään olo. Vaikka kyllä minä uskoin, että hän on hyvä kuski.
- Mitä jos poliisit pysäyttävät sinut? kysyin äkkiä.
- Sille en voi mitään. Mutta ainakaan tähän mennessä ei ole poliiseja näkynyt.
- Tietääkö isäsi tästä?
- Tietää, Justin sanoi. Nyökkäsin, ja minulle tuli turvallisempi olo. Ainakaan hän ei ajanut ihan luvatta.
Justin parkkeerasi ravintola Eliten luokse, ja avasi minulle oven. Kävelimme ravintolaan, ja istuimme ikkunapaikalle. Ravintolassa oli laadukas sisustus, ja taustalla kuului hiljaista musiikkia. Pöydillä oli valkeat pöytäliinat, ja lampuista hehkui lämmin valo.
- Mitä saisi olla? tarjoilija kysyi. Justin tutkaili ruokalistaa muutaman sekunnin.
- Tauno Palon suosikki, sekä lasi coca-colaa, Justin sanoi.
- Otan samaa, mutta coca-cola lightin, kiitos, sanoin. Tarjoilija kirjoitteli tilauksemme lappuunsa, ja häipyi takahuoneeseen.
- Noh, mitä sinulle kuuluu? Justin kysyi.
- Hyvää, tietenkin. Nyt kun olen kanssasi, vastasin iloisesti. Justin hymyili.
- Sama täällä, hän sanoi. Minuakin rupesi väkisinkin hymyilyttämään.
- Sinulla on kauniit silmät, hän totesi, ja tapitti minua suoraan silmiin, jotenkin lämpimästi.
- Kiitos, sain pukelletuksi.
- Sinullakin on kauniit silmät, sanoin. Ja huulet, ja hiukset, ja kroppa ja kasvot, hänhän on täydellinen, mietin.
- Kiitos, hän sanoi hiukan kummastuneena, ja hieman huvittuneena. Katselin ympärilleni, ja katseeni kohdistui Pöydässämme oleviin valkoisiin liljoihin.
- Pidätkö liljoista? Justin kysyi.
- Rakastan niitä, sanoin. Liljat olivat itse asiassa minun lempikukkiani.
- Pidän sen mielessä, hän sanoi ja vinkkasi silmää.
Tarjoilija saapui annostemme kanssa. Tutkin annosta muutaman sekunnin, ja huomasin, että se on kermasipulipihvi kermaperunoiden kanssa. Samassa hän toi myös juomamme.
- Taivaallista, Justin sanoi. Myötäilin häntä, ja katsoin kelloa. Kymmentä vailla kahdeksan!
- Anteeksi, käyn naistenhuoneessa, sanoin, ja puoli juoksin sinne. Kaivoin laukustani Willin numeroa, ja näppäilin sen.
- Haloo, kuului puhelimesta.
- Hei, täällä Claire... aloitin.
- Hei Claire! Olen kohta siellä, ei mene kuin muutama minuutti, hän sanoi. Voi ei. Yritin kuumeisesti keksiä jotakin sanottavaa, josta hän ei loukkaantuisi. En viitsinyt sanoa, että olen treffeillä toisen pojan kanssa.
- Olen niin pahoillani. En pääse tänään leffaan. Minulla on hieman nuhaa, sanoin ja niiskaisin liioitellusti. Kuulin Willin huokaisevan syvään.
- Ei se mitään. Toivottavasti paranet pian. Kävisikö jos tulisin luoksesi? Voisin tuoda vaikka kanakeittoa, hän sanoi.
- Ei, en halua että tartutan sinutkin.
- Otan sen riskin.
- Olen juuri menossa nukkumaan, sanoin nopeasti.
- Ai, no en halua häiritä sinua tietenkään, hän sanoi, ja tuli hetken paussi.
- Hyvää yötä, Will sanoi.
- Öitä, sanoin, ja suljin puhelimen. Tunsin syvää syyllisyyttä tilanteesta.
Makasin sängyssäni, ja mietin iltaa. Illallisen jälkeen Justin oli tuonut minut kotiin, ja ovella minun olisi tehnyt mieli suudella häntä. En vain uskaltanut. Meillä oli kuitenkin todella mukavaa, ja en malttanut odottaa huomista. Hymyillen nukahdin, ja näin unta Justinista.

5. HANKALUUKSIA

Kävelin sateisessa säässä ripeästi kouluun. Hiukseni olivat lähes litimärät, ja kenkieni alta kuului ärsyttävä litinä. Avasin koulun oven ja astuin sisään. Sisällä oli ihanan kuivaa ja lämmintä. Käytävillä seisoi vain muutamia oppilaita, tunnit olivat jo alkaneet. Saavuin matematiikan luokan eteen ja avasin oven. Istuin paikalleni Jessikan viereen, ja rupesin kaivamaan kirjojani laukusta. Opettaja katsoi minua paheksuvasti, olinhan sentään tullut myöhässä tunnille.
- Nyt kun Clairekin vaivautui tulemaan tunnille, voimme aloittaa yhtälöiden laskemisen, opettaja sanoi, ja katsoi minua pitkään. 4x - 9 - 5 + 8x = 7 + 2 x, ihan helppoja, ajattelin. En ehtinyt tehdä kuin muutaman tehtävän, ja tunsin, kuinka joku heitti minua kynällä selkään. Käännyin katsomaan, ja näin Willin, joka istui viereisen pöydän takana.
- Oletko jo terve? hän kysyi. Nyökkäsin hänelle.
- Anteeksi se eilinen... aloitin.
- Ei se mitään. Kyllä minä ymmärrän, Will vakuutteli. Se sai minut vielä surullisemmaksi. En pitänyt yhtään valehtelusta. Se voi johtua siitä, että aina kun olen valehdellut, minun läpi nähdään. Will kyllä näytti uskovan sen täysin.
- Hienoa. Haluisitko, että kokeilisimme tänään uudestaan? hän sanoi hiljaa.
- Mikäpä ettei, sanoin, jotta pääsisin syyllisyyden tuskistani.
- Sama aika, sama paikka, Will sanoi, ja uppoutui tehtäviin, joten minä tein samoin. En kuitenkaan pystynyt keskittymään, joten tuijottelin ulos ikkunasta. Katsoin harmaata maisemaa, ja kuuntelin kuinka sade ropisi ikkunalautoja vasten. Syksy tulee, mietin.

Ruokatunnilla istuin Justinin kanssa samaan pöytään, ja huomasin Willin vilkuilevan meitä huolissaan. Tavallaan minun teki mieli sanoa hänelle päin naamaa, että pidän Justinista todella paljon, ja haluaisin olla mielummin hänen kanssaan illan. Se olisi kuitenkin liian tylyä, enkä ole ikinä ollut tarpeeksi rohkea olemaan ilkeä muille ihmisille. Siskoani ei lasketa mukaan.
- Mitä sinä teet tänään? Justin kysyi, kun emme olleet puhuneet mitään pitkään aikaan. Mietin hetken, mitä vastaisin.
- En paljoa mitään, sanoin.
- Haluaisitko lähteä elokuviin?
- Haluaisin, mutta en voi.
- Miksi et?
- Minulla on... läksyjä tehtävänä. Paljon, selitin kiireesti.
- Ai, Justin sanoi ja loi katseensa pöydän pintaan.
- Joku toinen ilta, sanoin, ja hänen ilmeensä kirkastui hiukan, ja hän katsoi minua silmiin.
- Joku toinen ilta, hän toisti.

En jaksanut laittautua kunnolla tulevaa iltaa varten. En halunnut ihastuttaa Williä entisestään. En tosin vieläkään ymmärtänyt, mitä hän minussa näki, saatika Justin. Ovelta kuului ovikellon ääni. Kävelin vastahakoisesti avaamaan oven, ja kun katsoin häntä silmiin, sisälläni leimahti liekki. Sydämeni rupesi tykyttämään lujempaa, ja olin hieman hämmentynyt. Ei näin ennen käynyt hänen seurassaan. En voinut olla ihastunut häneen. Pidin Justinista.
- Näytät upealta, Will sanoi.
- Kiitos, sanoin hymyillen, ja kävelimme kadulle, ja nousimme taksiin.

- Mistä se elokuva kertoo? kysyin, kun olimme melkein perillä.
- Se on joku jännäri. Ei ihan kauhuleffaksi voisi sanoa... Mutta siinä on joku tappaja, joka jahtaa yhtä tyttöä, Will selitti. Voi hitsi. Miksi minun piti suostua katsomaan juuri tämä elokuva?

Nousimme autosta, ja menimme kassalle ostamaan lippuja. Sen jälkeen suuntasimme herkkuosastolle, ja Will osti meille popcornia ja limua. Aloimme kävellä saliin. Sali oli melkein täynnä, ja me istuimme toiseksi ensimmäisellä rivillä, melkein reunassa. Alkutekstien alettua ja salin pimennettyä, tunsin kuinka Will otti minua kädestä. Se tuntui mukavalta.
- Toivottavasti sinua ei ala pelottaa. Mutta jos alkaa, voit käpertyä kainalooni, hän kuiskasi korvaani hiljaa ja pehmeästi. Käperryin heti hänen kainaloonsa silkasta mukavuuden halusta.

Elokuva oli loppunut, ja aloimme nousta paikoiltamme.
- Mitä mieltä olit? Will kysyi.
- Se oli... jännittävä, sanoin. Oikeasti se oli liian jännittävä, ja minun olisi tehnyt mieli rynnätä ulos salista. Mutta hänen vieressään oli aivan liian ihanaa.

Olin kutsunut Willin meille vielä elokuvan jälkeen, ja istuimme sängylläni. Perhoset lepattivat vatsassani, kun Will tuli lähemmäksi. Hän katsoi minua silmiin, ja siirsi hiussuortuvan kasvoiltani korvani taakse. Hän kosketti poskeani, ja kumartui lähemmäksi. Samassa tunsin hänen huulensa minun huulillani, ja suljin silmäni. Hän kietoi kätensä ympärilleni, ja minä hänen ympärilleen. Hetken kuluttua Will suoristi selkänsä ja hymyili minulle vinoa hymyä. En edes tiennyt kuinka kauan olimme suudelleet, olin hukannut täysin ajan tajuni.
- Oh, sanoin.
- Niinpä, hän sanoi. Hän kumartui minuun päin uudestaan suudellakseen. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan.

Kävelin kouluun hymy huulillani.
- Claire, mikä on saanut sinut noin iloiseksi? Vanessa kysyi fysiikan tunnilla. Edessäni istuva Will kääntyi hitusen kuulemaan vastaukseni, mutta en halunnut kertoa muille tapahtuneesta.
- Ei mikään, sanoin välinpitämättömästi. Vanessa kohotti kulmiaan, mutta ei kysellyt enempää, mikä oli tietenkin hyvä juttu.

Ruokatunnilla näin Justinin ja Willin eri pöydissä, eikä kummassakaan istunut ketään muuta. Jähmetyin seisomaan, ja mietin mielessäni, kumman viereen istuisin. Kävelin hitaasti toisen pöydän luo, ja laskin tarjottimen.
- Tänään? Justin kysyi.
- Mitä tänään? kysyin ihmeissäni, ja yritin samalla saada selkoa Willin ilmeestä.
- Tänään elokuviin? hän selvensi.
- Ai, joo. Ei käy, sanoin, ja katsoin Williä anteeksi pyytävästi. Hän katsoi minua epäuskoisena, ja käänsi katseensa pois. Samassa huomasin Mirandan kävelevän hänen pöytäänsä. En kuullut mitä hän sanoi Willille, mutta huomasin, ettei Will katsonut häntä kertaakaan puhuessaan. Hän vain tuijotti ruoka-annostaan, ja sanoi jotakin. Yhtäkkiä Miranda katsoi minuun raivoissaan, ja kysyi jotakin Williltä, joka tiuskasi hänelle jotakin.
- Haloo? Claire? kuulin Justinin äänen.
- Mitä? kysyin äkäisesti, kun jouduin kääntämään katseeni.
- Kävisikö huomenna? hän kysyi.
- En tiedä! parahdin. Justinin kulmakarvat menivät kurttuun, ja hän näytti mietteliäältä.
- Olenko tehnyt jotakin väärin? hän kysyi.
- Et, olen vain hieman... sekaisin.
- Ymmärrän... Justin sanoi, mutta ei näyttänyt tippaakaan ymmärtävän.

Seisoin ruotsin luokan edessä, ja odotin opettajan saapumista, kuten muutkin oppilaat. Williä ei näkynyt missään. Sen sijaan Miranda asteli eteeni ja korkokengät sen kuin kopisivat.
- Mitä sinä olet tehnyt Willille? hän tivasi. Katsoin häntä ihmeissäni.
- Mitä sinä tarkoitat..?
- Hän on kokoajan ajatuksissaan, ja kun kysyin mikä häntä vaivaa, hän sanoi vain nimesi, Miranda kimitti.
- Sanoiko hän mitään muuta? kysyin, ja Miranda näytti hämmentyneeltä.
- Ei. En minä muuten tuon kaltaisille ihmisille puhuisi, hän sanoi. Se ei minua pätkääkään loukannut. Tuon kaltaiset ihmiset kuin Miranda eivät osaa kuin yrittää pahoittaa toisten mielen.
- Tuon kaltaisille? kysyin. Miranda tuhahti.
- Tytöt tällä naamalla, eivät puhu ihmisille tuolla naamalla, hän sanoi ja pyöritteli sormeaan kasvojeni edessä ärsyttävästi.
- En ole missään vaiheessa pyytänyt sinua puhumaan minulle, sanoin kireästi. Mirandan suu meni mutrulle. Ja samassa opettaja tuli avaamaan oven ja kaikki astelivat sisälle.

Tunnin loputtua yritin soittaa Willille. Ei vastausta. Huokaisin itsekseni, ja kiertelin ympäri koulua. Lopulta näin hänet käytävällä, ja riensin puolijuoksua hänen luokseen.
- Will... voitaisinko me puhua, kysyin kuiskaten. Will katsoi lattiaa hieman vihaisen näköisenä.
- Mitä puhuttavaa meillä on? hän kysyi.
- Tulisit nyt, rukoilin. Will oli hiljaa.
- Okei, hän sanoi lopulta, ja lähdimme kävelemään hieman syrjäisempään paikkaan.
- Oletko sinä vihainen? kysyin varovasti.
- En. Sinä saat olla kenen kanssa haluat.
- En minä ole Justinin kanssa! Olemme ystäviä.
- Katsoitko sinä Claire häneen kertaakaan? Hänen silmistään huomasi, että hän haluaa sinua.
- Sillä ei ole väliä, tuhahdin.
- Miten niin ei ole väliä? Will kysyi typertyneenä.
- Haluan olla sinun kanssasi, sanoin.
- Et siis halua olla Justinin kanssa?
- En, vain sinun, sanoin hieman hymyillen. Will oli hetken hiljaa, ja yhtäkkiä hän hymyili suu korvissa.
- Vai että Claire haluaa minut, hän sanoi omahyväisesti hymyillen. Nyökkäsin, ja käperryin hänen syliin ja painoin pääni hänen rintakehäänsä vasten. Will suukotti hiuksiani.
- Mitä jos tulisit tänään meille? hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Mielelläni, vastasin.
- Se on sitten sovittu.
- Tulisitko hakemaan minut kuuden maissa? kysyin ja Will nyökkäsi.
- Nähdään pian, kulta, hän sanoi. Pian hän harppoi omalle tunnilleen, ja jäin tuijottamaan hänen selkäänsä. Käännyin hitaasti toiseen suuntaan, ja otin askeleen. Näin Justinin, ja hänen epäuskoisen ilmeen. Hän tuli luokseni.
- Sinulla on poikaystävä? hän kysyi hampaita kiristellen.
- Ei minulla vielä vähän aika sitten ollut... selitin.
- Olisit vain sanonut suoraan, hän sanoi hiljaisella, mutta vihaisella äänellä.
- Olisin varmasti kertonut tänään.
- Niin varmaan. Monenko jätkän kanssa sinä olet samaan aikaan?! Sinä kuvotat minua! No et ihan, koska olet aika söpö... Justin sanoi hiljentäen ääntään loppua kohti.
- En halua nähdä sinua enää ikinä, hän sanoi päättäväisesti, ja lähti pois.
- Justin, olen pahoillani, sanoin niin hiljaa, ettei hän varmasti kuullut. Kyyneleet kohosivat silmiin, ja aloin kävelemään kotiin päin.

6. RAKAS

Yritin soittaa Justinille varmaan sata kertaa, mutta hän ei vastannut. Hänellä kyllä oli oikeus olla minulle vihainen. Yhtäkkiä minulle saapui viesti, ja huomasin sen olevan Williltä. "En malta odottaa, että näen sinut, rakas...", siinä luki. Vedin henkeä syvään, ja rupesin miettimään, mitä tekisimme Willin luona. Ehkä laittaisimme ruokaa, katselisimme leffoja, halittaisi, ja jos vaikka saunottaisi... Minua rupesi hymyttämään, enkä enää edes muistanut Justinia. Kävelin olohuoneeseen, ja istuin äidin viereen sohvalle, joka katsoi Päivien Viemää ohjelmaa.
- Äiti, olisin menossa tänään eräälle ystävälleni.
- Ystävälle? Onko sinulla ystävä? hän kysyi iloisena.
- Joo, tutustuin luokallamme olevaan Vanessaan, sanoin äkkiä. En halunnut kertoa, että minulla on poikaystävä, koska joutuisin kamalaan kuulusteluun.
- Hän tulee hakemaan minut, koska en osaa mennä hänen luokseen... sanoin itsekseni, mutta äitikin kuuli sen.
- Eli pääsen tapaamaan hänet, hän sanoi tohkeissaan. Yritin näyttää iloiselta. Kipitin huoneeseeni, ja yritin soittaa Willille, mutta hän ei vastannut puhelimeen.

Kello oli viisi, enkä keksinyt mitään tekemistä. Olin niin kärsimätön. Päätin ottaa lämpimän suihkun. Laitoin veden päälle, ja vesi valui selkääni pitkin mukavasti. Pesin myös hampaani, ja käytin hammaslankaa. En halunnut, että Will löytää jotain ylimääräistä hampaitteni välistä. Käärin itseni pehmeään, vaaleanpunaiseen pyyhkeeseen, ja kuivasin hiukset. Lähdin omaan huoneeseeni, ja laitoin oven perässäni kiinni. Laitoin huikset poninhännälle, ja pannan päähän. Meikkasin itseni huolella, mahdollisimman kauniiksi. Meikin jälkeen kiharsin hiuksiani hieman, ja laitoin lakkaa. Valitsin päälleni viininpunaisen olkaimettoman topin, ja mustan farkkuhameen. Vedin jalkaan ihonväriset nylon-sukkahousut.

Kello oli jo viittä yli kuusi, ja olin yrittänyt soittaa Willille monta kertaa, mutta tuloksetta. Hetken kuluttua alon tehdä läksyjä, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Joku koputti ovelleni.
- Niin?
- Hei, onko se sinun ystäväsi siis tulossa tänään? äiti kysyi.
- Kyllä, pitäisi... sanoin haikeana.
- Hän on vain hieman myöhässä, selitin, ja hätistin äitini ulos. Keskityin taas läksyihini, mutta huomaamattani vajosin uneen. Heräsin siihen, kun kuulin oveltani koputuksen.
- Will? sanoin ääni käheänä.
- Mitä? kuulin äidin äänen sanovan, ja hän avasi oven.
- Paljon kello on? kysyin. Äiti katsoi minua hieman pahoillaan.
- Kello on jo kahdeksan... Luulenpa ettei ystäväsi ole tulossa tänään, äiti sanoi.
- Ei se mitään, minulla on muutenkin paljon läksyjä tehtävänä, selittelin muka välinpitämättömänä.
- Okei, äiti sanoi arasti hymyillen, ja sulki oven. Samassa heitin kirjani lattialle ja vedin tyynyn pääni päälle, ja aloin itkeä. Olin odottanut innolla hänen tapaamistaan! Samassa muistin Justininkin, joka sai minut itkemään lisää. Nousin kyynelehtien istumaan sängylläni, ja huomasin peilistä, että ripsivärini oli levinnyt pitkin poskia.
- Hienoa, sanoin ääni murtuen, ja pyyhin mustaa jälkeä pois. Minä vihaan Williä. Minä vihaan Justinia. He ovat vain kaksi ärsyttävää poikaa, ei minun heistä tarvitse välittää, yritin uskotella itselleni. Lähdin keittiön syömään nuudeleita.

Kännykkäni soi noin kymmenen aikaan illalla, ja riensin äkkiä vastaamaan.
- Haloo? sanoin hengästyneenä.
- Hei, onko tämä Claire Fenty? vieras naisen ääni kysyi.
- Kyllä, kuka puhuu? kysyin ihmeissäni.
- Olen Willin äiti. Tuota... sinun nimesi ja numerosi olivat hänen kännykässään. Oletko hänen ystävä?
- Olen.
- En tiedä miten tämän nyt sanoisin, mutta... hän sanoi, ja tuli pitkä hiljaisuus.
- Niin? kysyin, ja olin kuulevinani hiljaista itkua.
- Will menehtyi tänään hieman ennen kuutta. Hän jäi auton alle, oli menossa ilmeisesti tapaamaan jotakin ystäväänsä, hän sanoi ja tuli taas pitkä hiljaisuus. En voinut uskoa sitä. Tämä tuntui pahalta unelta. Ei, ei, ei... Ei Will voinut olla kuollut. Yhtäkkiä kuitenkin tajusin, että tämä oli totta.
- Otan osaa, kiitos soitosta, sanoin äkkiä ja lopetin puhelun. Seisoin keskellä huonettani, kännykkä yhä kädessäni, ja kädet puristettuina nyrkkiin. Äkkiä heitin kännykän lujaa seinää päin ja käperryin lattialle huutamaan ja itkemään. Olin niin vihainen. Miksi?! MIKSI?! Mielessäni ei pyörinyt mikään muu kysymys. Äkkiä hain kännykkäni, ja selasin viestejäni. "En malta odottaa, että näen sinut, rakas...", luin. Luin sen uudestaan ja uudestaan, ja välillä en edes pystynyt, koska silmäni olivat sumentuneet kyynelistä. Luin viestin 32 kertaa.
- Rakas... kuiskasin lopulta, ääni vapisten, ja rupesin taas itkemään. Painoin pääni polvien väliin, ja annoin itseni itkeä.