He katselivat minua taas, kuin olisin jonkinlainen objekti, ei tunteita. Ilkeitä katseita, naurua ja osoittelua. Elämässäni on tapahtunut täysikäännös. Milloin tässä näin kävi? Vielä hetki sitten elämäni oli täysin raiteillaan, ja olin onnellinen. Entä nyt?
Tunsin kurkussani palan, jota oli mahdotonta niellä. Olin purskahtaa itkuun. Samassa opettaja tuli avaamaan oven, ja pakenin käytävästä luokan taakse, istumaan. Otin vihkoni esille, ja aloin kopioida opettajan tekstiä taululta. Edessä istuva tyttö kääntyi minuun päin.
- Hei tyyppi, lainaisitko kynää? hän kysyi. Olen nähtävästi myös nimetön.
- Ei minulla ole kuin tämä yksi... sopersin. Tyttö pyöräytti silmiään ja tuhahti. Hän kumartui vieressään istuvaan tyttöön päin, kuiskasi hänelle jotain, ja tirskahti. Toinen tyttö kääntyi katsomaan minua päästä varpaisiin ja hymyili ilkikurisesti. Käänsin katseeni pöydän pintaan, ja purin huultani. Suljin silmäni.

Kotiin tullessani äitini puuhaili jotakin keittiössä.
- Hei Linda, hän sanoi iloisesti.
- Hei äiti, vastasin.
- Mitenkäs meni koulupäivä?
- Hyvin. Mitä on ruoaksi? kysyin hymyillen.
- Lasagnea salaattia, äiti sanoi, kun leikkasi tomaatteja pieniksi lohkoiksi.
- Anna kun minä autan, sanoin.
- Kiitos kulta, äiti sanoi ja taputti olkapäätäni. Rupesin repimään salaatinlehtiä, ja pilkkomaan kurkkuja. Lasagnen tuoksu leijaili keittössä.
- Tuoksuu hyvältä, kehuin.

Ruoan jälkeen menin huoneeseeni, ja avasin tietokoneen. Menin chattiin, ja aloin puhua erään pojan kanssa. Hän sanoi olevansa minua kaksi vuotta vanhempi, eli 17-vuotias. Hän asui toisella puolella Suomea. Hän ei vaikuttanut erityisen kiinnostavalta ihmiseltä, mutta hän kysyi meseosoitettani, joten annoin sen hänelle.
- Kiitti, poika vastasi, ja poistui sitten. Olin hetken hiljaa, ja mietin, mitä voisin alkaa tekemään. Tekemisen puutteessa tein matematiikan lisätehtäviä, siivosin huoneeni, ja valmistauduin seuraavaan päivään.

En meinannut saada unta. Päässäni vain pyöri, mikä kidutustapa minulle huomenna keksittäisiin. Saisinko taas turpaan, niin kuin kaksi viikkoa sitten? Samassa kyyneleet rupesivat virtaamaan poskillani. Oloni oli tuskaisa. Tietäisin yhden keinon, millä saisin kaiken tämän lopetettua. Vilkaisin eilisestä päivästä pöydälleni jäänyttä lautasta, jonka päällä oli haarukka ja veitsi. Huomioni kiinnittyi erityisesti veitseen. Hetken veistä tuijotettuani, käänsin kylkeäni. En halunnut paeta tilannetta säälittävästi.
Purskahdin taas itkuun, jonka hiljensin tyynyyn.

Kävelin käytävällä, ja pidin katseeni maassa. Ei aikaakaan, kun olin englanninluokan edessä. Istuin käytävän penkille. Tuijotin kirjaani, enkä nostanut katsettani kirjasta hetkeksikään. Kuulin, kuinka vastapäätä istuvat kuiskivat jotakin. Ehkä se ei kuitenkaan ollut minuun liittyvää. Olin alkanut tulla vainoharhaiseksi. Samassa kuulin heidän mainitsevan nimeni. Kurkkuuni nousi taas pala. Yhtäkkiä joku tönäisi minua vasemmalta puolelta.
- Väisty! tyttö huusi, ja muutama ihminen hänen takanaan naureskelivat.
- Anteeksi, en tiennyt, että haluat tilaa... sanoin hiljaa, ja siirryin oikeaan reunaan. Tyttö istuutui penkille, ja nosti jalkansa.
- Lisää tilaa, hän komensi. Nousin seisomaan. Ei, ei, ei... Miksi teen aina näin? Alistun jokaisen ihmisen kohdalla! Olin niin raivoissani itselleni. Itselleni vain.

Kotona avasin koneen, ja kirjauduin meseen. 17-vuotias poika oli paikalla.
- Hei Joel, kirjoitin.
- Heipä hei, Joel vastasi.
- Miten sinun päiväsi on mennyt? kysyin.
- Ihan ookoo, sulla? hän kysyi.
- Hyvinhän se, vastasin. Purin huultani.
- Ok, hän vastasi. Miksi uskottelin muille, että asiat ovat ihan ok, kun ne eivät todellakaan ole? Muutaman sekunnin jälkeen, aloin kirjoittaa uutta viestiä.
- Itse asiassa, ei hyvin. Huonosti, todella huonosti. Ja samaa jatkuu joka ikinen päivä, kirjoitin, ja painoin enter-nappulaa. Voi hitsi. Mitä minä oikein ajattelin? Ihan kuin häntä kiinnostaisi, mitä minulle kuuluu...
- Kui? hän kysyi. Mitä minä tuohon vastaisin?
- No... Ihmiset osaavat olla ilkeitä, kirjoitin, koska en keksinyt parempaakaan.
- Tiedän. Millaisia nämä ilkeät ihmiset elämässäsi ovat? Joel kysyi.
- He saavat itsetuntoni musertumaan. Ja he saavat mut kärsimään. He eivät anna mun olla rauhassa. He vain komentelevat. Kai minä sitten annan niiden tehdä niin. Olen niin tyhmä.
- Vika ei ole sussa. Olet huipputyyppi, tiedän sen. He vain pönkittävät egoaan tuolla käytöksellä.
- Tottakai vika on minussa! Minähän annan heidän tehdä sen kaiken!
- Voit muuttaa asiaa, mutta se ei siltikään tarkoita, että se olisi sinun syysi. Et ole tehnyt mitään väärin. Ensi kerralla kun joku komentaa sinua tekemään, mitä itse et halua, älä tee sitä. Se voi olla vaikeaa, mutta kun olet tehnyt sen, tunnet itsesi vahvaksi.
- En voi.
- Miksi et muka voisi?
- Koska... Olen liian ujo sanomaan mitään vastaan.
- Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Luota minuun, asiat eivät mene huonompaan suuntaan, jos pidät puoliasi. Olen tukenasi, vaikka en siellä olekaan, Joel kirjoitti. Olin hetken hiljaa. Mitä jos oikeasti sanoisin jotakin vastaan?
- Luota minuun, Joel kirjoitti.
- Luotan, kirjoitin.

Viikkoja kului, ja tulin läheisemmäksi Joelin kanssa. Keskustelumme olivat syvällisiä, ja kumpikin autto toisiaan. Joka kerta sain häneltä lisää itseluottamusta. Olin ehkä ihastumassa häneen.
- Jutellaan myöhemmin, Joel kirjoitti, kun olimme juuli chattailleet kaksi tuntia.
- Joo, kirjotellaan myöhemmin, vastasin.
- Heippa, muista pysyä vahvana.
- Muistan.

Seuraavana aamuna odotin taas käytävällä. Eri luokalla oleva tyttö tuli virnuillen luokseni.
- Tosi kiva paita. Iha hirvee, hän sanoi, ja muut repesivät nauruun.
- Heitä euro, hän sanoi. Aloin kaivaa taskujani, pala taas kurkussa, kunnes lopetin kaivamisen. En yrittäisi enää niellä palaa kurkussani! Sitä ei vain pysty! Olen yrittänyt jo pitkään niellä sitä palaa, mutta ei, ei ja ei! Katsoin tyttöä silmiin.
- En, sanoin.
- Eiks sulla ole vai? hän kysyi ihmeissään.
- On mulla, mutta ei sulle, sanoin ja pidin käsiäni nyrkissä. Tyttö lähti päätään pudistellen pois. Käteni vapisivat, ja katsoin muihin. He katsoivat minua silmät pyöreinä. He olivat tottuneet näkemään minut alistettuna, nöyryytettävänä. Vaan eivätpä enää näkisi.

Minä suorastaan juoksin kotiin päin, olin niin onnellinen. Avasin tietokoneen, ja kirjauduin meseen. Minulle oli tullut offline-viesti Joelilta. "Linda, jos olet joskus surullinen, kuuntele tämä biisi: Counting Crows - Colorblind". Hymyilin, ja kuuntelin biisin. Se oli kaunis. Odottelin koko illan, että Joel tulisi meseen.
Päiviä kului. Sitten viikkoja, sitten taas kuukausia. Hän ei luultavasti näyttäytyisi mesessä enää koskaan. Hetken tunsin itseni surulliseksi. Hän oli mahtava ihminen. Mutta toisaalta, miksi surisin? Minun kuuluisi olla onnellinen, että Joelin kaltainen ihminen on ollut elämässäni mukana. Sain häneltä valtavasti tukea, ja olen nyt vahvempi ihminen. Voisin jopa sanoa, että onnellinen. Onnellinen. Miten ihana, ja vieras sana.